sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Sweetwater Creek State Park

Lauantaina työtoverini vei minut vaeltamaan Sweetwater Creek State Parkiin.

Puiston halki virtaa Sweetwater Creek -joki, osan matkaa hitaasti lipuen, osan matkaa pieninä koskina, kunnes se laskee isoon Chattachooceehen. Keväällä joki virtaa valtoimemmin kuin näin talvella. Luonnonpuisto on hyvin rauhallinen ja äänimaailmaltaan hiirenhiljainen, mikä on hämmästyttävää, sillä lähimmälle highwaylle ei ole pitkä matka.  Atlantan keskikaupunki on alle tunnin ajomatkan päässä. Kokoa puistolla on 2500 "acres", joka googlen mukaan on noin 10 km2. Puistossa on myös pieni järvi. 

Alue on aikoinaan kuulunut Cherokee intiaanien alueisiin. Cherokeet olivat täällä paljon ennen Eurooppalaisten tuloa, kunnes heidät vuonna 1832 ajettiin Oklahoman intiaanireservaattiin. Tiesitkö että intiaanit taivuttivat nuorten puiden rungot siten, että kun puu kasvoi, sen runkoon muodostui mutka? Rungonmutka osoitti suunnan,  josta löytyy vettä. Näitä taivutettuja puita saattaa tavata metsissä vieläkin.

Muutakin historiaa löytyy. Joen rannalla on mm. New Manchester Manufacturing  Companyn puuvillatehtaan rauniot.  Orjatyövoimaan luottanut tehdas poltettiin sisällissodan aikana. Jäljellä on kuitenkin vielä tiiliset seinät.

Iloisella 1920 -luvulla puistossa oli tanssihalli. 

Puistonvartijat järjestävät ohjattuja, noin parin tunnin teemavaelluksia. Ilmoittauduin mukaan parin viikon päästä pidettävällle intiaaniteemaan keskittyvälle vaellukselle, jossa käydään mm. Intiaaniluolassa. 

Aioin käydä puistossa vielä monta kertaa. Keväällä tulen katsomaan vihreyttä. Puusto on lehtipuuvaltaista, maahan pudonneista lehdistä päätellen  enimmäkseen vaahteraa, mutta puistossa kasvaa myös mangolioita ja atsaleoita. Tällä hetkellä puissa ei ole lehtiä,  mutta keväällä siellä täytyy olla todella kaunista. 

Puistossa on reitin haastavuuden mukaan eri värikoodein merkityt vaelluspolut. Me kiersimme punaisen reitin, joka laskeutui alas joen rantaan ja kiipesi jyrkästi kivikkoista polkua ja puuportaita myöten takasin mäelle. Pituutta vaelluksellemme tuli n 4 km. Vaikka polku olikin haastavin eli punainen, ei se ollut liian vaikea. Pitkistä jaloista oli hyötyä kivien yli loikkiessa.

Maisemat joelle olivat mahtavat. 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti